Veljeni kuolema ei saa olla turha

Julkaistu 16.3.2026

Tänä päivänä Hanna puhuu kokemuksistaan avoimesti ja on käynyt tapahtumia läpi eri tavoin. Nuorena menetystä oli kuitenkin vaikea käsitellä eikä tukea ollut juurikaan saatavilla. Tragedia kosketti koko perhettä.

– Nuori jää helposti väliinputoajaksi surun kohtaamisessa. Nuori saattaa piilottaa oman surunsa muilta perheenjäseniltä ja yrittää olla reipas. Itse en halunnut huolestuttaa muita surullani, ettei suruni aiheuttaisi lisää huolta muissa perheenjäsenissä, miettii Hanna nyt 18 vuotta tapahtumien jälkeen.

Ylipäätään avun vastaanottaminen voi olla nuorelle vaikeaa. Henkirikos on aina valtava järkytys, mutta nuoren voi olla erityisen vaikea sanoittaa ajatuksiaan ja tunteitaan. Nuori voi sulkeutua. Hanna muistaa, että heti tapahtumien jälkeen koulussa tarjottiin psykologin tapaamisia, mutta siinä vaiheessa apua oli vaikeaa ottaa vastaan.

– En pystynyt puhumaan tapahtumista, mutta olisi tärkeää, että nuorille tarjottaisiin keskusteluapua useampaan kertaan eikä vain heti tapahtuman jälkeen. Esimerkiksi parin vuoden päästä. Ei se suru ja menetys minnekään katoa. Nuori ei välttämättä ymmärrä itsekään, että asiaa olisi tärkeää purkaa, Hanna pohtii.

"Olisi tärkeää, että aikuiset ympärillä ottaisivat vastuuta nuoren surun kohtaamisesta."

Juoruilu satutti

Hanna palasi takaisin kouluun heti joululoman jälkeen. Tragedian myötä hän huomasi kuitenkin pian ajautuneensa koulussa kuiskuttelun kohteeksi. Toiset nuoret eivät osanneet kohdata tai kysyä surusta eikä koulussa osattu tukea tapahtuman käsittelyssä.

– Olisin toivonut, että tapahtuneesta olisi kysytty avoimesti. Tuijottelu ja kyttääminen koulun käytävillä suututti ja niistä tuli vihainen olo. Oma opettaja kyllä tarjosi keskusteluapua, mutta ei sitä tilannetta oikein osattu käsitellä tai kohdata. Olisi tärkeää, että aikuiset ympärillä ottaisivat vastuuta nuoren surun kohtaamisesta, painottaa Hanna.

Nuori suree nuoren tavoin

Toisinaan nuori voi alkaa suorittamaan arkea kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka pinnan alla kuohuisi. Vuosien ajaksi myös Hanna kätki tragedian aiheuttamat tunteet sisäänsä.

– En puhunut tunteistani, enkä moniin vuosiin itkenytkään. Jotenkin tietoisesti kovetin itseni. Nuoruudessa myös alkoholi tuli mukaan kuvioihin turruttamaan pahaa oloa. Siihen oli helppo paeta, kun muita keinoja ei ollut. Olin aika vihainen nuori.

Aikuisuudessa Hanna on hakeutunut tuen piiriin ja purkanut kokemuksiaan lyhytterapiassa. Myös tekijän eli toisen veljen kanssa käydyt keskustelut ovat auttaneet käsittelemään tapahtumia. Hanna kertoo, että perheen sisäiseen henkirikokseen liittyy myös paljon ristiriitaa.

– Menetin käytännössä molemmat veljeni yhtä aikaa. En tiennyt mitä pitäisi tuntea tai voinko ylipäätään olla tekemisissä toisen veljeni kanssa.

Nuorena tärkein tuki Hannalle olivat ystävät, veljen muisteleminen isoveljen kavereiden kanssa sekä kirjoittaminen.

Veli on edelleen läsnä muistoissa. Lapsuudenkodissa Hannalla oli tapana viedä joulun ensimmäiset lahjapaketit isoveljien sängynpäätyihin. Perinne kulkee yhä mukana.

– Veljen kuolinpäivänä, aatonaattona, teen joulupakkaukset omille lapsille sängynpäätyihin. Silloin mietin myös veljeä.

Suru muuttaa muotoaan

Vaikka suru ei koskaan katoa lopullisesti, on Hanna oppinut elämään sen kanssa.

– Suru on muuttunut vihasta ja turhautumisesta kunnioitukseen ja kiitollisuuteen. En koe tragediasta enää vihaa vaan päällimmäinen tunne on kiitollisuus siitä, että minulla on ollut mahdollisuus jakaa 12 vuotta elämää oman veljeni kanssa.

Hanna kertoo, että suru on noussut pintaan erityisesti suurien elämänmuutosten, kuten omien lasten syntymien, myötä.

– Lapsillani on sama ikäero kuin itselläni oli veljeeni. On hienoa seurata, kuinka hyvä isoveli lapseni on pikkusisarukselleen. Välillä tämä muistuttaa minua omasta veljestäni. Suru ei ole kuitenkaan enää musertavaa ja lohdutonta. Itselleni on lohdullista ajatella, että veli huolehtii meistä siellä jossakin. Edelleen välillä mieleeni nousee mitä jos -kysymyksiä: Millaista veljeni elämä olisi nyt? Mitä hän näyttäisi nyt? Mitä hän sanoisi?

"Vaikka suru on aina yksilöllistä, on tärkeää huomata, että joku tunnistaa ne samat tunteet ja fiilikset. Toivoisin, että olisin itsekin saanut vastaava tukea nuorena."

Veljeni kuolema ei saa olla turha

Vuosi sitten Hanna löysi Facebookista Huoman sivut ja liittyi jäseneksi. Samoihin aikoihin hän kouluttautui Nuori suru -hankkeen vertaistukijaksi läheisensä henkirikokselle menettäneille nuorille. Aika tuntui oikealta.

Hannalle vertaistukijana toimiminen on antanut tunteen, ettei menetys ole turha, vaan omalla kokemuksella voi myös auttaa muita samassa tilanteessa olevia nuoria. Että tragedialla voi saada jotain hyvää aikaan.

Henkirikosmenetykseen liittyy usein vahva yksinäisyyden kokemus. Vertaistuki voi antaa tukea ja ymmärrystä, jota kukaan muu ei voi tarjota.

– Nuorelle voi olla tärkeää huomata, että läheisten lisäksi on olemassa myös joku ulkopuolinen, joka on kokenut jotain vastaavaa. En ole ainut tässä maailmassa. Vertaistuesta olen saanut omalle kokemukselleni merkityksen: voin antaa nuorelle jotain sellaista mihin edes ammattilaiset eivät pysty. Vaikka suru on aina yksilöllistä, on tärkeää huomata, että joku tunnistaa ne samat tunteet ja fiilikset. Toivoisin, että olisin itsekin saanut vastaava tukea nuorena.

Hannan elämä on tänä päivänä hyvää, ja hän jakaa arkeaan kahden pienen lapsen kanssa. Hanna opiskelee mielenterveys- ja päihdehoitajaksi.

– Uravalinta pohjautuu myös omiin kokemuksiin sekä haluun auttaa ihmisiä. Aina voi itse tehdä erilaisia valintoja. Nuorelle Hannalle sanoisin, että tulee vielä päivä, jolloin suru ja menetys eivät tunnu enää niin tuskalliselta eikä yksinäisyyden tunne ole lopullista.

Teksti: 
Virpi Ropponen
asiantuntija, Nuori suru -hanke