Mietteitä henkirikoksen uhrin läheiselle maksettavista kärsimyskorvauksista

29.4.2021

Taustaa

Henkirikoksen uhrin läheisellä on oikeus hakea korvauksia oikeusteitse rangaistusvaatimuksen ohella. Korvausvaatimusten haun edellytyksenä on uhrin läheisen kirjallinen selvitys haettavista euromääräisistä korvauksista ja niiden perusteista. Tässä kirjoituksessa haluan avata oman kokemukseni kautta, mikä merkitys kärsimyskorvauksilla oli minulle aivan prosessin alussa ja vuosia myöhemmin.

Pyöreän kahvipöydän ympärillä istuu kaksi lasta ja punaiseen paitaan pukeutunut isä.
Meijun kotialbumi. Sisko vasemmalla selin, Meiju keskellä ja isä oikealla.

Elettiin 2000-luvun alkupuolta, kun isäni ja setäni päätyivät toukokuisen saunaillan jälkeen henkirikoksen uhreiksi. Tekijä jäi kiinni verekseltään, ja asia eteni oikeuteen vielä samana vuonna. Olin tuolloin 17-vuotias. Sinä kesänä muut nuoret nauttivat kesästä. Minua lähinnä mietitytti, pääsenkö aamulla sängystä ylös itkemättä. En uskonut tapahtunutta todeksi ja toivoin, että se ylipitkä ja erittäin sairas piilokamerajakso, joksi sen hetkisen elämäni koin, loppuisi. Shokista toivuttuani aloin pintapuolisesti ymmärtää tosiasiat ja mietin, saako tekijä oikeudenmukaisen tuomion. Oikeudenmukainen tuomio tarkoitti minulle, 17-vuotiaalle, sitä, että kahden ihmisen hengen riistämisestä on tultava tuomio murhista. Kuukausia jännitin, murehdin ja pelkäsin, mikä tulee olemaan tekijän rangaistustuomio.

Ajatukseni korvausvaatimuksista niitä haettaessa

Pääasiallinen toiveeni oli, että tekijä joutuisi telkien taakse mahdollisimman pitkäksi aikaa. Korvaukset olivat äkkiseltään minulle aivan samantekevä asia. En todellakaan ajatellut silmät kiiluen rahoja, jotka voisivat putkahtaa tililleni ja joilla voisin juhlia aamusta iltaan kuin lottovoittaja. Mitä juhlittavaa minulla olisi muka ollut – isänihän oli juuri kuollut. Ajattelin aluksi, ettei niillä korvauksilla ole väliä ja tuntui, että en edes halua niitä ”verirahoja”. Rahalla en saisi isääni ja setääni takaisin tai suruani pois. Kuitenkin oikeudenkäyntiavustaja alkoi tottuneesti ajamaan korvausvaatimusasiaa rangaistusvaatimuksen ohella. Ajattelin siinä kohtaa lamaantuneen surun keskellä ja pienoisella teiniangstilla höystettynä: ”ihan sama, hae vaan”.

Pikkuhiljaa kuitenkin heräsin siihen ajatukseen, että henkirikoksen osuessa omaan perheeseen läheiselle yksinkertaisesti kuuluu korvaus. Korvaus kuuluisi siis minullekin. Ajattelin, että korvausten saaminen olisi tilanteessani oikeudenmukaista; olinhan menettänyt rakkaan isäni ja toimintakykyni oli heikentynyt. Minulla olisi traumasta huolimatta edessäni lukion abivuosi – siis vuosi, jonka opiskelut ja ylioppilaskirjoitukset tulisivat pitkälti sanelemaan, mitkä mahdollisuudet minulla on päästä jatkokoulutukseen tulevaisuudessa. Niinpä; tässä kohtaa minulla heräsi jo pikkuriikkinen toivon kipinä tulevaisuuteni osalta. Mietin tunteilun sijasta järjellä, että korvaukset olisivat yksinkertaisesti helpotus arjessani. Ainakaan raha-asioita ei tarvitsisi murehtia vähään aikaan ja voisin keskittyä elämäni saamiseen takaisin raiteille (tai että pääsisin edes henkisestä ojasta raiteiden vierelle kulkemaan).

Kun olin asiaa tarpeeksi pallotellut päässäni, sisuunnuin sopivasti ja hankin tarvittavat todistukset terveydentilastani. Perheneuvolan psykologi kirjoitti lausunnon, jossa hän kuvaa isäni ja setäni äkillisten kuolemien ja henkirikosten vaikutusta minuun muun muassa seuraavasti: ”erittäin syvästi järkyttävää ja synnyttää vaikeita tunteita” ja ”Meiju elää haavoittuvassa nuoruusiän kehitysvaiheessa, jossa tällaisen kokemuksen kantaminen ja sulattaminen on vienyt ja vie paljon sisäisiä voimavaroja”. Olihan sitä naurettavaa lukea paperilta: asiaa, joka oli itselle ja kaikille muillekin päivänselvää. Silti kirjallinen todistus tuli olla, ja olihan sen hankinta loppujen lopuksi pieni vaiva.

Kesän jälkeen koitti tuomion päivä

Kesä oli ja meni lähinnä sumussa. Kuitenkin joinakin päivinä tunsin itseni jälleen eläväksi, ja saatoin jopa kokea hetkittäistä iloa pienistä asioista. Joku ulkopuolinen saattoi ajatella, että ”kylläpäs tyttö pääsi nopeasta yli isänsä kuolemasta”. Voin kertoa, että isäni kuoleman hyväksyin lopullisesti ja se integroitui osaksi elämääni vasta 15 vuotta myöhemmin. Silloin 17-vuotiaana minulla oli kuitenkin kaikki oikeus yrittää jatkaa elämääni, ja siihen minua onneksi kannustettiinkin.

Oikeudenkäynti koitti. Tuomioksi tuli elinkautinen kahdesta murhasta ja tekijä tuomittiin myös maksamaan korvaukset. Tekijällä ei ollut mistä maksaa, mutta valtio tuli hätiin maksaen hautauskulut ja oikeudessa määrätyt kärsimyskorvaukset tilille muitta mukinoitta.

Mitäkö ajattelin silloin kun näin korvaukset tililläni? Ajattelin juuri sitä, mitä olin etukäteen kuvitellutkin miettiväni. Ettei silloin tarvinnut murehtia vähään aikaan raha-asioita, ja sain esimerkiksi isältä maksamatta jääneet laskut hoidettua. Ei tullut lomamatkoja ja huvittelureissuja, vaan ihan ”normaalia” arkea niin paljon tai vähän kuin sellaiseen nyt silloin pystyi. En edes enää muista summaa, jonka sain. Niin vähän itse euromäärällä oli minulle merkitystä.

Ajatukseni saamistani korvauksista myöhemmässä vaiheessa elämääni

Vuosikausia myöhemmin ajattelen, että korvausten saamisella on ollut minulle suurempi henkinen kuin taloudellinen merkitys. Valtio asettui tukemaan minua erittäin haastavassa elämäntilanteessa, joka olisi pahimmassa tapauksessa voinut olla minunkin elämäni loppu. Valtio ei jättänyt minua yksin, vaan auttoi ja tuki minua saamaan sen, mikä minulle kuului. Siksi ajattelen tänä päivänä, että olen saanut yhteiskunnalta tukea, olen osa yhteiskuntaa hyvillä mielin ja haluan itsekin tehdä hyvää muille. En ole katkera mistään. Kaikki meni oikeudenkäynnin ja korvausten osalta juuri niin kuin kuuluikin.

Harmikseni olen kuitenkin kuullut, että käytäntö on muuttunut. Enää valtio ei asetu uhrien läheisten tueksi samalla lailla kuin vielä 2000-luvun alussa. Nykyisin henkirikostapauksissa läheinen itse joutuu perimään korvauksia ulosoton kautta, jos tappaja on varaton. Voin kertoa, että tappajat eivät ole yleensä rahoissaan eikä korvauksia siis käytännössä juuri kukaan läheinen enää saa… Korvausten konkreettinen saaminen on siis siirretty uhrin läheisten vastuulle, mikä on täysin kohtuutonta. Jos tämä lakimuutos olisi koskenut minua, voin kuvitella, että olisin ollut erittäin vihainen ja pettynyt. Tuskin olisin edes uskaltanut yrittää periä korvauksia ulosoton kautta – en todellakaan olisi halunnut olla tekijän kanssa missään tekemisissä. Lopputuloksena olisin todennäköisesti ollut katkera yhteiskunnalle erikoisesta porsaanreiästä laissa sekä vihainen itselleni, kun en olisi jaksanut viedä prosessia loppuun.

Jos lakia on onnistuttu muuttamaan henkirikoksen uhrien läheisten kannalta heikommaksi, se on myös mahdollista muuttaa takaisin oikeudenmukaiseksi. Jos kannatat lakimuutosta, allekirjoita vetoomus.

Meiju
Huoman vapaaehtoinen