Muisto 25 vuoden takaa: isän hätä

Lisätty 18.9.2020


”Äiti on tapettu.” Siinä hetkessä ajatukseni pysähtyvät, hyppäävät rajuun laukkaan. Sanat katoavat. Aika on pysähtynyt. Valuu takaisinpäin. Hetkeen, jolloin vastaan puhelimeen. Anteeksi mitä? ”Äiti on tapettu liikkeellään.” 

Tyttäreni oli saanut tiedon koulukaveriltaan puhelimitse. Rikospaikalta poliisit olivat lähettäneet shokissa olevan alaikäisen kaupungin läpi polkupyörällä sairaalalle. Yksin. Salama lyö lävitseni, tyttäreni yksin kammottavan pelon edessä. Ilmoitan, minä tulen sinne.

Kuva: cottonbro/Pexels

Olen kahdensadan kilometrin päässä tyttärestäni. Tunnen sisälläni hänen tuskansa, pakokauhun, pelon. Tekijä on karkuteillä. Samalla mieleen jysähtää ex-vaimoni loppu. Ajatuksissani kävi hänen elämänsä viimeiset ajatukset: kauhu, pelko, tuska, huoli. Kyyneleet alkavat valua silmistäni.

Kaksisataa kilometriä maantietä. En seuraa nopeusrajoituksia, en liikennemerkkejä. Viimein soitan ovikelloa. Isoisä avaa oven. ”Missä tyttäreni?” Hän ei tiedä. Ajan sairaalalle. Tiedusteluuni vastataan, etteivät he tiedä. ”Kyllä hän kävi täällä ja sitten läksi. Annoimme hänelle äitinsä korut, jotka kannattaa pestä, kun niissä on verta.” 

Läksi? Eikö ammatti-ihmiset pysäyttäneet alaikäistä? Autolle mennessä käyn läpi sukulaisia. Muistan tädin ja suuntaan sinne. Ovelta hän sanoo tyttäreni käyneen. Ja lähteneen. Minne, sitä hän ei tiedä. ”Miksi et pysäyttänyt?” Siihen en saa vastausta.

En itsekään tiedä minne mennä. Pysäytän auton rannan pysäköintipaikalle. Lähellä ajaa sinivalkoinen poliisiauto. Pysäytän sen ja kerron tyttären olevan kateissa. He ovat asiallisia ja kertovat aloittavansa etsinnän. Saan tukea heidän rauhallisuudestaan. Palaan tyttären kotiin. Alan poikani kanssa suunnitella paikkoja, joista etsiä. Emme pääse listaa loppuun, kun ovikello soi ja nuori mies saattaa tyttäreni kotiin. Kertoo olevansa seurakunnan nuorisopastori. Oli huomannut kesken lentopallopelin tyttäreni, ja huolestunut tyttären olemuksesta. Ensimmäinen aikuinen, joka tajusi. Oli vienyt tyttäreni kirkon sisälle, keittänyt teetä ja kuunnellut. Siis ei vaatinut paljoa inhimillisyyttä auttaa hädänalaista. Soitin poliisille tyttären löytymisestä.

Lehdet kertovat tapahtumasta mitä mielikuvituksellisempia teorioita. Viimein poliisit onnistuvat saamaan tekijän kiinni. Sitä ennen oli kuitenkin paljon erilaisia tehtäviä: poliisi, asianajaja, ja monia muita viranomaisia. Halusin tyttärelleni keskusteluapua ammattilaisilta. Oli heinäkuu ja kaikki kesälomalla. Usein vastaus oli, ettei heillä ole pätevyyttä, aikaa, tai ei vain olla paikalla. Vasta elokuussa voi varata aikaa psykologille.

Viimein oikeudessa. Oma asianajajamme oli kuin palkkashekkiä odottava lomalle lähtijä. Murhaajan puolustaja terrierimäinen kaunopuhuja. Ja niin murhasta tuli tappo.

Tuomio tekijän osalta jäi alle kymmeneen vuoteen. Tyttärelläni se on jatkunut yli 25 vuotta ja jatkuu edelleen. Joutuu käymään edelleen terapiassa. Rikolliselle yhteiskunta järjestää kaikki palvelut ja huollon. Uhrien omaisten on yritettävä sinnitellä voimiensa äärirajoilla, usein sairastuenkin.

Olin aikanaan perustamassa Henkirikosten Uhrien Läheisten yhdistystä. Siksi, että jos yksikin omainen saa helpotusta selviytymiseen tapahtumien jälkeen olen silloin onnistunut. Näistä tapahtumista on jo paljon aikaa kulunut ja paljon kehitystä on tapahtunut. Tämän kevään koronapandemia on pysäyttänyt monet. Ja nyt priorisoidaan ja laitetaan ihmiset arvojärjestykseen, kenelle apua kuuluu ja kenelle varat riittävät. Huomalla on vielä paljon tehtävää. Joskin sen eteenpäin viemiseksi on olemassa hyvä alku ja hyvät tekijät.

Veikko Eemeli
Huoman perustajajäsen