Vain tukevasti seisten voi auttaa toista nousemaan

Lisätty: 10.10.2017


Kun ihmisen elämään tulee suruja – suuria tai pieniä – on avun pyytäminen ja saaminen tärkeää. Lähin apu löytyy perheenjäsenistä, ystävistä ja sukulaisista, mutta apua saa myös ammattilaisilta. 

Oli ammattilainen sitten terapeutti, sosiaalityöntekijä, pappi tai sairaanhoitaja, heiltä kaikilta odotetaan joitain perusasioita. Pitää olla aidosti läsnä ja kuulla, mitä avunpyytäjä kertoo. Täytyy osata ottaa vastaan jokainen kohtaaminen ainutlaatuisena, ja soveltaa omat tietonsa ja toimintansa kuhunkin tilanteeseen sopivaksi. Täytyy pysyä itse pystyssä, vaikka asiakkaan suru olisi niin suuri, että se meinaa viedä mennessään. Tähän avuhakijan on saatava luottaa.

Aloitin työni Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry:ssä noin kuukausi sitten ja ihmettelijöitä on riittänyt. ”Voi miten raskas työ, miten sinä jaksat?” on tyypillinen kysymys. Kysymys on asiallista esittää itselleenkin aika ajoin. Liiallinen itsevarmuus ja henkselien paukuttelu johtaa helposti työuupumukseen, tai sitten tukityötä ei tee oikein ja ammatillisesti.

Ammattilaisen tukevat jalat saavat voimansa monesta suunnasta.

Tärkeä tukipilari on ammattitaito: työhön liittyvät tiedot ja taidot sekä työn eettinen osaaminen. Sosiaalialan ammattilaisille (jollainen itse olen) eettisen ohjeistuksen on laatinut ammattijärjestö Talentia. Eettisesti kestävän sosiaalialan työn avainsanoja ovat mm. arvostava vuorovaikutus, asiakkaan kunnioittaminen, ihmisen kokonaisvaltainen huomioiminen, itsemääräämisoikeus, tasa-arvo, luottamuksellisuus ja osallisuus.

Toinen tärkeä tuki löytyy työyhteisöstä ja toisista ammattilaisista. Kuten ei surevan ihmisen, ei häntä auttavan ammattilaisenkaan pidä pärjätä yksin. Kaikkea ei tarvitse tietää itse, aina voi kysyä toiselta apua.

Myös itsetuntemus ja oman voinnin kuuntelu on tärkeää. Pitää tunnustella millaisia tunteita asiakkaan tarina herättää ja tietää keinot, joilla mielen ja kehon saa rentoutumaan. Yhdellä toimii liikunta, toisella nuotioon katselu, kolmannella vaikka höperö kännykkäpeli. Tärkeää on löytää oma konsti, jolla syke laskee ja kaikki unohtuu hetkeksi.

Kun olin ollut töissä Huomassa vasta kaksi viikkoa, jouduin haasteeseen: osallistuin henkirikoksen uhrien läheisten vertaistukiviikonloppuun Jyväskylän Laajavuoressa. Avoimesti myönnän, että jännitti. Osaanko kohdata? Pysyvätkö minun ammattilaisen jalkani vakaina? Kuinka ollakaan, jouduin heti illallispöytään kuuluisan elokuvaohjaajan viereen ja hetkeä myöhemmin puhumaan suuren ihmisjoukon eteen valmistautumatta. Olihan siinä hiki pinnassa, mutta ilmeisesti selvisin ihan kunnialla.

Kun takeltelevan puheeni jälkeen ihmiset alkoivat puuhata pieniä kortteja, ja alkoivat keskustella pareittain tai pienissä ryhmissä, huomasin että tunnelma oli lämmin ja rauhallinen. Moni kävi tervehtimässä minua henkilökohtaisesti ja tunsin olevani tervetullut. Kesti jonkin aikaa, että tajusin myös ammattilaisten olevan joukossa mukana. Tämän oivalluksen myötä ymmärsin, miten syvällä Huoman toiminnassa todella kulkevat mukana sosiaalialan eettiset periaatteet. Vuorovaikutus ja kohtaaminen oli niin arvostavaa ja tasa-arvoista, että en aluksi edes erottanut kuka oli ohjaaja ja kuka vertainen.

Ajattelin ensin, että minulle olisi uutena ihmisenä ollut tärkeää heti tunnistaa, kuka oli ammattilainen, kuka hallituksen jäsen ja kuka osallistuja. Myöhemmin oivalsin, että ehkä tällainen hieman hallitsemattoman tuntuinen kohtaaminen olikin aidointa ja myös eettisintä. Koska minulla ei ollut ennakkotietoja ihmisistä, minulla ei ollut myöskään ennakkokäsityksiä. Olin siis hieman yllättäen pakotettu kohtaamaan kaikki tasa-arvoisesti juuri sellaisina kuin he siinä hetkessä olivat. Näin, miten ihmiset keskustelivat ja kuuntelivat. Jakoivat kokemuksia ja kertoivat tunteistaan. Halasivat. Neuvoivat toinen toisiaan. Tekivät sopimuksia. Vaihtoivat yhteystietoja. Ja olin itse ihmisten joukossa niin kuin yhtenä pallona pallomeressä.

Vasta seuraavana päivänä pienryhmätyöskentelyn alkaessa minulle hahmottui paremmin, ketkä olivat viikonlopussa tekemässä töitä. Näin, miten tarkasti suunnitellun ohjelman osaset seurasivat toisiaan ja kuinka ammattilaiset ja vapaaehtoiset yhdessä toimien saivat hankalatkin tilanteet ratkaistua. Kun jollain jalat meinasivat pettää, ympäriltä löytyi välittömästi apua. Vertaistukiviikonlopun päättyessä olin vaikuttunut; kaikki oli suunniteltu ja tehty sydämellä. Siksipä varmaan omaankin rintaan jäi lämmin tunne, kun Jyväskylästä lähti kotia kohti.

Eettisesti toimivana sosiaalialan ammattilaisena siis pidän huolen itsestäni, jotta voin auttaa toisia. Vapaaehtoistyön koordinaattorina olen vastuussa myös siitä, että Huoman vertaistukijat saavat riittävästi tukea. Kaikille meille tulee joskus vaikeampia aikoja, jolloin ihmettelemistä riittää jo siinä kuinka pitää itsensä tolpillaan. Silloin pitää hellittää hetkeksi ja sanoa ääneen: nyt minä tarvitsen tukea. Ei ole huono työntekijä, vertaistukija, vanhempi tai ystävä, jos osaa tunnistaa itsessään heikkouden.

Sitten, kun omat voimat on jälleen koottu, voi jatkaa toisten auttamista.



Terhi Kantanen
kriisi- ja vapaaehtoistyön koordinaattori
Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry



Lähde:

http://talentia.e-julkaisu.com/2017/eettiset-ohjeet/