Elämä jatkuu, koska sen on pakko

Julkaistu 22.5.2025

Henkirikoksia tapahtui vuonna 2024 eniten kymmeneen vuoteen, joten on selvää, että moni suomalainen on joutunut kokemaan sen aiheuttaman kivun.

Kuten tiedämme, henkirikos on trauma, joka ravisuttaa jokaista elämän osa-aluetta. Koetuksella on henkinen ja fyysinen terveys, työkyky sekä sosiaaliset suhteet. Opinnäytetyössäni keskityin henkirikoksessa lapsen menettäneisiin. Lapsen mukana kuolevat toiveet ja odotukset lapsen elämästä ja se kääntää elämän ylösalaisin. Moni varmasti ajattelee, että lapsen kuuluisi elää vanhempiaan pidempään.

Olen vastavalmistunut sosionomi Hämeen ammattikorkeakoulusta, ja opinnäytetyössäni tutkin sosiaalisten suhteiden muutoksia vanhemmilla, joiden lapsi on kuollut henkirikoksen uhrina. Opinnäytetyötä päädyin tekemään yhdessä Huoman kanssa. Tiesin, että haluan opinnäytetyöni käsittelevän ajankohtaista sekä syvällistä aihetta; opinnäytetyön tekeminen on jo lähtökohtaisesti mielekkäämpää, kun aiheeseen voi uppoutua tuntikausiksi. Mitä enemmän luin uutisia ja ajankohtaisaiheita, sitä enemmän henkirikokset jäivät mieleeni. Luin tarinoita ja artikkeleita läheisten kertomuksista, siitä, kuinka elämässä mikään ei ole enää ennallaan, enkä pystynyt enää päästämään aihetta käsistäni.

Menetyksiä ihmissuhteissa oli tapahtunut paljon, eniten ystävien välillä. Vastaajat olivat huomanneet, ettei ystävät pystyneet suhtautumaan heihin samoin kuin ennen.

Tutkimus toteutettiin anonyymina verkkokyselynä. Vastauksia ei tullut paljoa, mutta ne olivat sitäkin arvokkaampia! Tutkimuksen tulokset puhuvat puolestaan: vastauksissa tuli ilmi laajoja muutoksia, jotka ulottuivat jokaiseen sosiaaliseen yhteisöön vastaajien ympärillä. Jokainen kertoi olevansa edelleen läheinen perheen ja suvun kanssa, mutta suhteet olivat muuttuneet. Parisuhteelle lapsen menettäminen on kriisi, jonka yli pääseminen on haastavaa. Elossa olevia lapsia taas halutaan suojella omalta surulta.

Menetyksiä ihmissuhteissa oli tapahtunut paljon, eniten ystävien välillä. Vastaajat olivat huomanneet, ettei ystävät pystyneet suhtautumaan heihin samoin kuin ennen; ei tiedetä mistä tai miten puhua tai miten lohduttaa. Eräs vastaaja tiivistikin tämän kauniisti sanomalla, että ”olisin vain toivonut läsnäoloa”. Moni oli voimavarojen vähentymisen myötä lopettanut myös harrastustoiminnan, jonka myötä nämä sosiaaliset suhteet olivat päättyneet.

Yksi vastaaja kertoi kokevansa helpotusta siitä, ettei töissä tarvitse puhua omista asioistaan, jolloin voi hetken olla tavallinen, entinen itsensä.

Lohtua taas jokainen vastaaja sai töistä: yhteisö on pysynyt samana, ja ajatukset saa muualle oman menetyksensä ääreltä. Yksi vastaaja kertoi kokevansa helpotusta siitä, ettei töissä tarvitse puhua omista asioistaan, jolloin voi hetken olla tavallinen, entinen itsensä. Useampi vastaaja kertoi myös ammattiavun nousseen merkitykselliseksi suhteeksi henkirikoksen jälkeen. Nämä vastaajat olivat työskennelleet vuosia saman terapeutin kanssa, ja terapeutista oli muodostunut ihminen, johon pystytään luottamaan.

Kuten alussa totesin, henkirikos on trauma, joka muuttaa kaiken. Kuinka siitä sitten voi selvitä? Valmista vastausta meillä kenelläkään tuskin on. Läheiset, ammattiapu, vertaistuki ja aika ovat asioita, jotka helpottavat tuskaa. Lopulta selviytyminen ei kuitenkaan tarkoita unohtamista, vaan uudenlaisen elämän rakentamista surun kanssa rinnakkain. Kuten yksi kyselyyn vastannut totesi: "Elämä jatkuu, koska sen on pakko."

Nita Tick

Kirjoittaja on sosionomi, joka on tehnyt opinnäytetyön "Elämä jatkuu, koska sen on pakko": lapsensa henkirikoksessa menettäneiden vanhempien kokemuksia sosiaalisten suhteiden muutoksista.